044 744 5523 info@yhdessa.fi

Olipa kerran Italiassa: Ennio Morriconen henkilökohtainen merkitys ja elokuvamusiikillinen perintö

Ennio Morricone (1928-2020) oli aikamme suurimpia elokuvasäveltäjiä

Italialainen Ennio Morricone oli yksi kaikkien aikojen tuotteliaimpia ja kuuluisimpia elokuvasäveltäjiä. Hänen musiikkinsa tunnetaan myös elokuvien ulkopuolella, jonka vuoksi hänen konsertit olivat suuria menestyksiä. Minulla oli suuri ilo nähdä säveltäjä konsertissa Helsingissä Hartwall-areenalla vuonna 2016. Harvassa konsertissa olen liikuttunut samalla tavalla kuin kuullessani vahvat melodiat, joiden parissa olen kasvanut. Kun Morricone siirtyi yläkerran estradille 6.heinäkuuta 2020, hän jätti jälkeensä merkittävän elokuvamusiikillisen perinnön sekä aukon, mitä yksikään kuolevainen ei voi helposti täyttää. Tässä kirjoituksessa pohdin Morriconen merkitystä itselleni ja hänen perintöään elokuvamusiikin saralla.

Roomassa 10.11.1928 syntynyt Morricone opiskeli 1940-luvulla trumpettinsoittoa Accademia Nazionale di Santa Ceciliassa, keskittyen enenevissä määrin myös säveltämiseen. Maestro nousi suuren yleisön suosioon elokuvaohjaaja Sergio Leonen westernin Kourallinen dollareita (1964) ansiosta, joka aloitti italowesternien kultakauden. Morricone loi uudenlaisen tyylin, käyttämällä suurten orkesterien sijaan pienempiä kokoonpanoja, sähkökitaraa, huuliharppua, vihellystä ja ruoskaniskujen kaltaisia konkreettisia ääniä. Elokuvaa Kourallinen dollareita seurasi kaksi jatko-osaa: Vain muutaman dollarin tähden (1965) ja Hyvät, pahat ja rumat (1966), jotka muodostavat yhdessä ns. Dollari-trilogian.

Itse törmäsin Ennio Morriconeen ensi kerran elokuvassa Hyvät, pahat ja rumat 10-vuotiaana. Erityisesti elokuvan vahva musiikki teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, vaikka en vielä silloin harrastanut musiikkia. Hienojen teemojen säestämät runolliset kohtaukset, kuten Sad Hillin hautausmaalla soiva Ecstacy of Gold tai eeppisessa paukkurautafinaalissa kuultava, hitaasti intensiteettiä nostattava The Trio tulisine trumpetteineen tuovat edelleen kylmät väreet selkäpiihini. Ei pidä tietenkään unohtaa elokuvan onnistuneesti valittuja näyttelijöitä, tiivista toimintaa ja veijarimaista huumoria, joiden vuoksi elokuva lukeutuu westernien kermaan. Lisäksi elokuva oli ns. porttihuume sekä Leonen tuotantoon että italowestern-genreen yleisesti. Leonen kautta tutustuin muun muassa muihin Morriconen töihin, kuten Sergio Corbuccin ohjaamiin leffoihin Palkkatappaja, Suuri Hiljaisuus (molemmat 1968), ) ja Ringo – tappaja (ohj. Duccio Tessari, 1967).

Oikealta vasemmalle: Tuco (Eli Wallach) eli ”ruma” ja ”hyvä” Blondie (Clint Eastwood) elokuvassa Hyvät. pahat ja rumat

Minulle Morricone on tullut tutuimmaksi western-säveltäjänä, jonka kolmisenkymmentä lännenelokuvateemaa ovat genrensä aatelia. Western-assosiaatio on kiinnostava siitä, koska säveltäjän western-musiikki kattaa vain noin kymmenyksen hänen laajasta tuotannosta. Minua kiehtoo säveltäjän tapa vangita kohtauksen perimmäinen tunne, genrestä huolimatta. Esimerkiksi elokuvan Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West, ohj. Sergio Leone, 1968) musiikki ilmentää elävästi kolmea päähenkilöä, aina vääristyneillä huuliharppuvenytyksillä ja sähkökitaran pörinällä ryyditetystä teemasta Man with the Harmonica lyyriseen ja melodiseen Jill’s Americaan. Taas Morriconen teema sutikomppeineen ja jousiorkesterihyökkäyksineen rikoselokuvasta Lahjomattomat (The Untouchables, ohj. Brian De Palma, 1987) ilmentää leffalle luonteenomaista toiminnallisuutta ja jännitystä.

Tuco etsii kullan kätköpaikkaa Sad Hillin haustausmaalla elokuvassa Hyvät, pahat ja rumat

Ennio Morricone on inspiroinut useita myöhempiä säveltäjiä sekä muovannut käsityksiä muun muassa siitä, miltä western-musiikin tulee kuullostaa. Esimerkiksi varhaisia ”amerikkalaisia spaghetti westernejä” oli Clint Eastwoodin tähdittämä Hirttäkää heidät (Hang em High, ohj. Ted Post, 1968), mikä lainasi italialaisserkuiltaan niin synkässä, väkivaltaisessa sävyssään kuin myös Dominic Frontieren musiikissa. Myös kauhuelokuvista tunnetun Sam Raimin western Nopeat ja kuolleet (The Quick and the Dead, 1995), Alan Silvestrin kirjoittama trumpetin, espanjalaiskitaran ja vihellyksen sävyttämä alkuperäismusiikki on rakkauskirje spaghetti westerneille. Lisäksi ohjaaja Quentin Tarantino on käyttänyt Morriconen musiikkia muun muassa elokuvissaan Kill Bill Vol. 1-2, Kunniattomat paskiaiset (Inglourious Bastards, 2009) ja Django Unchained (2012). Maestro sävelsi alkuperäismusiikin ohjaajan elokuvaan The Hateful Eight (2015), josta säveltäjä kahmaisi uransa toisen Oscar-patsaan. Morriconen musiikki ja perintö elävät ikuisesti elokuvissa ja voimakkaissa sävellyksissä.

Elokuvan Lahjomattomat teemalaulu

Päivitetty 07.08.2020 (Deborah’s Theme korjattu Jill’s Americaksi)

Lue myös

0 kommenttia

Vastaa