Ennen kaikki oli paremmin? : Vinkkejä uusien ja vanhojen elokuvien katseluun

30.6.2020

Utahin Monument Valley:n kuvaukselliset maisemat elokuvassa Etsijät (The Searchers, ohj. John Ford, 1956)

Viime vuosikymmenen valtavirran elokuvateollisuutta hallitsi suurelta osin erilaiset uudelleenfilmatisoinnit ja elokuvasarjat. 2020-luvulla teknologiaa hyödynnetään, mutta samalla katsotaan taaksepäin. Ohjaaja Quentin Tarantino toi 1960-luvun Hollywoodin todentuntuisesti takaisin elokuvassa Once Upon A Time In Hollywood (2019). Lisäksi kauhuelokuva The Lighthouse (ohj. Roger Eggers, 2019) kuvattiin raflaavasti 35 millimetrin mustavalkofilmille, mikä korostaa filmin painostavaa tunnelmaa. Keskeisin kysymys onkin usein olivatko elokuvat ennen parempia? Tässä kirjoituksessa pyrin pohtimaan kysymystä molemmilta kannoilta.

Ajan patina vs. nykyaikaisuus

Elokuvat tavallisesti peilaavat omaa aikaansa, ja aikakausilla on oma uniikki tyylinsä.1950-1960-luvulla legendaariset Hollywood-näyttelijät, kuten John Wayne, Burt Lancaster tai Maureen O’Hara tekivät historiaa voimakkailla roolisuorituksillaan. Kuitenkin aika kultaa muistot, ja parhaat kulttuurituotteet muistetaan. Lisäksi vanhempien toiminnallisempien elokuvien verrattain hidas kerronta saattaa tuntua nopeisiin leikkauksiin ja jatkuvaan toimintaan tottuneelta nykykatsojasta usein tylsältä. Jotkut kuitenkin pitävät vanhempien elokuvien verkkaisemmasta selkeämmästä kuvaamisesta. 

Oikeat ihmiset vs. CGI

1990-luvun CGI-grafiikkaa elokuvassa Spawn (1996)

Ennen 1990-lukua elokuvien tehosteet tehtiin muun muassa erikoisefektien (engl. practical effects) avulla, joissa tehosteet tehtiin oikeilla aineilla ja välineillä. Tietokoneanimaation eli CGI-grafiikan (engl. computer-generated imagery) ansiosta esimerkiksi lohikäärme tai avaruusolio on robottinukkejen sijaan helppo animoida. 2020-luvulla CGI on kehittynyt entistä uskottavammaksi ja huokeammaksi kuin esimerkiksi 25 vuotta sitten. Nykyelokuvia onkin parjattu liiallisesta CGI:n käytöstä, koska joissain valtavirran elokuvissa lähestulkoon kaikki ympäristöt tehdään tietokoneilla, ihmisen näytellessä vihreän taustakankaan (engl. green screen) edessä. Tekniikan kehittyessä, CGI vanhenee huonosti, ja vanhentunutta animaatiota naureskellaankin jälkikäteen, kuten myös erikoisefektejä.

Jotkut pitävät vanhemmista elokuvista, koska niissä tehtiin kohtaukset elävien olentojen kanssa. Ohjaaja Michael Cimino käytti miljoonia dollareita puvustukseen ja lavastukseen elokuvassa Portti ikuisuuteen (Heaven’s Gate, 1980), autenttisen 1800-luvun ajankuvan luomiseen. Taas western-elokuvassa Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves, ohj. Kevin Costner, 1990) käytettiin yli 200 biisonia näyttävässä jahtikohtauksessa. 

https://www.youtube.com/watch?v=h9kQtd4_WcU&feature=emb_title

3. Vanhentuneet esitystavat vs. poliittinen korrektius

Elokuvan keskeinen merkityksenantoprosessi on stereotyypittely, jossa tiettyä asiaa, ryhmää tai henkilö kuvataan kärjistetyillä ja laajasti tunnistettavilla piirteillä. Elokuvat toimivat erilaisten stereotypioiden kautta, koska niistä katsoja tunnistaa teoksen sijoittuvan eksoottiseen ei-länsimaiseen miljööseen. Esitystavat muuttuvat jatkuvasti, joten tiettynä aikana viaton representaatio voi myöhemmin tuntua sopimattomalta. Vanhemmat kulttuurintuotteet kannattaakin nähdä aina oman aikansa kontekstissa, kunakin aikana vallineen arvomaailman viitekehyksessä. 

Western-klassikossa Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, ohj. John Ford, 1939) postivaunuilla erämaan halki matkaavaa seuruetta vainoavat alkuperäisasukkaat kuvataan sulkapäähineisiin sonnustautuneina, verenhimoisina “villeinä”, joiden ainoa tavoite on kartuttaa päänahkakokoelmaa. Vaikka nykyään elokuvat pyrkivät uudenlaisiin esitystapoihin niin sukupuolista kuin myös etnisistä vähemmistöistä, stereotypiat pitävät edelleen pintansa. 

4. Alkuperäiset ideat vs. franciset

2010-luvulla valtavirran elokuvia leimasi erilaiset klassikoiden uudelleenlämmittelyt, joilla pyrittiin tuomaan ne nykypäivään. Esimerkiksi suosittu tieteiselokuvasarja Apinoiden planeetta sai vuosikymmenen lopulla uuden trilogiansa. Ajan Hollywoodia on kritisoitu uusien ideoiden puutteesta, koska ilmeisesti on kannattavampaa pitäytyä tutuissa teemoissa kuin lanseerata uusia hahmoja. 

Ennen elokuvantekijät olivat usein rohkeampia kokeilemaan uusia asioita, vaikka elokuvasarjojakin on tehty paljon. Tällaisia ovat muun muassa Tarzanit, James Bondit ja Zorrot. Klassikoelokuvat pilataan usein haileilla jatko-osilla. Esimerkiksi vuoden 1997 dystopiseen “lähitulevaisuuteen” sijoittuva Pako New Yorkista (Escape from New York), ohj. John Carpenter, 1981) herätti positiivista huomiota tiukalla toiminnallaan ja synkeällä sävyllään. Kulttielokuvai sai jatkoa leffan Pako L.A.:stä (Escape from L.A., ohj. John Carpenter, 1996) muodossa. Elokuvan CGI näyttää nykyään huvittavalta. Olipa kysymys sitten uudista tai vanhoista elokuvista, on taidetta lopettaa ajoissa.

Surffilautatakaa-ajo elokuvassa Pako L.A.:stä (1996)

Lue myös

0 kommenttia

Vastaa