Ollin olohuoneessa 2: Iloa arkeen elävistä elokuvista

11.8.2020

Artikkelisarjani “Ollin olohuoneessa” ensimmäisessä osassa kirjoitin katselupäiväkirjaa, jonka tavoitteena oli jakaa katselukokemuksiani ja antaa vinkkejä koronaeristyksen tylsyyteen. Elokuvien katsominen on musiikin harrastamisen ohella tärkein varaventtiilini, jonka avulla jaksan harmaan arjen läpi. Tässä katselupäiväkirjassa jaan jälleen kokemuksia, ja annan vinkkejä arkihuolien nollaamiseen. 

Keskiviikko 5.elokuuta: Sähköputkimies (The Cable Guy, ohj. Ben Stiller, 1996).

Keskellä viikkoa verestin lapsuusmuistojani mustan komedian Sähköputkimies parissa. Elokuva kertoo tavallisesta kaverista Steven Kovacsista (Mathew Broderick), joka hankkii ilmaiset kaapelikanavat, suojauttamalla  asentajan taskuun 50 taalaa ylimääräistä. Jim Carreyn esittämä, tv-sarjoihin ja elokuviin obsessoitunut kaapeliasentaja haluaa rahan sijasta ystävyyttä, mitä hänellä ei koskaan ole ollut. Asentajasta tulee vähitellen todellinen maanvaiva, joka alkaa vainoamaan Kovacsia. Huumoria revitäänkin Carreyn kaistapäisistä edesottamuksista, kuten “ystävysten” hulvattomasta kaksintaistelusta keskiaikateemaisessa ravintolassa. Koripallo-ottelu ”vankilasäännöillä” on myös yksi elokuvan hauskimmista kohtauksia. Elokuvan musta huumori ja vakavat teemat menivät aikalaisilta ohi, ja elokuva olikin tuhota Carreyn nousujohteisen uran. Katsoja ei tiedä katsooko hän komediaa vai draamaa, mutta leffa on mukiin menevää viihdettä, minkä musta huumori ei välttämättä pure kaikkiin. 

Torstai 6.elokuuta: Rio Hondon kuolemanloukku (The Hellbenders, ohj. Sergio Corbucci, 1967)

Elokuvan Rio Hondon kuolemanloukku traileri

Viikkona ei ole täydellinen ilman lännenelokuvaa, mikä oli tällä kertaa italialainen Rio Hondon Kuolemanloukku. Elokuvassa Amerikan Etelävaltioiden Eversti Jonasin (Joseph Cotten) johtamasta ”Hellbenders” -jengistä, jonka tavoitteena on Konfederaation loiston palauttaminen, sisällissodan karvaan tappion jälkeen. Eversti ja hänen poikansa ryöstävät Yhdysvaltojen armeijan saattueen rahalähetyksen, ja kuljettavat saalistaan läpi autiomaan ”sankarivainajan” ruumisarkussa takaisin etelään. Kaikki ei luonnollisesti suju suunnitelmien mukaan. Muutamasta räväkästä toimintakohtauksesta huolimatta elokuva keskittyykin joukkion pakomatkaan ja alituisesta kiinnijäämisen pelosta kumpuavaan jännitykseen. Corbucci onnistuu luomaan elokuvaan piinaavan tunnelman, mutta jännitys ei ole hänen leipälajejaan. Alun armottoman ammuskelukohtauksen jälkeen suurin osa elokuvaa on melko verkkaista taivaltamista, jonka pelastaa yllättävä loppuhuipennus. Lisäksi elokuvan parasta antia on Joseph Cottenin ja brasilaissyntyisen Bengellin vahvojen roolisuoritusten ohella Ennio Morriconen sotilaallinen musiikki, mikä ei koskaan petä. Tämä omaperäinen ja väkivaltainen länkkäri ei ole ehkä Djangon ja Suuren hiljaisuuden ohjaajan parhaimmistoa, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen. 

Perjantai 7.elokuuta: Mad Max: Fury Road (ohj. George Miller, 2015)

Aloitin viikonloppuni raivokkaalla toimintäpläjäyksellä Mad Max: Fury Road. Dystopiseen aavikoituneeseen maailmaan sijoittuva elokuva on neljäs Max Mad -elokuvasarjan osa, jonka ohjauksesta vastaa kolmen edellisen osan ohjaaja Miller. Elokuva seuraa entistä poliisia Max Rockatanskya (Tom Hardy), joka pakenee vesivaroja kontrolloivan, autojen virittämiseen perustuvan kultin johtaja Immortan Joen (Hugh Keays-Byrne) linnakkeesta, mukanaan joukko sikiämiseen tarkoitettuja nuoria naisia. Hän törmää sattumalta Immortan Joen joukkojen kapteeni Furiosaan (Charlize Theron), joka salakuljettaa säiliöautossa sikiämiseen tarkoitettuja nuoria naisia “Vihreään paikkaan”, missä legendan mukaan löytyy vielä kasvustoa. Yhteisen tavoitteen vuoksi Maxin ja Furiosan on liittouduttava, mikä ei aluksi suju toivotulla tavalla.   

Tämän nopeatempoisen adrenaliinitripin ohjaus on taattua Miller-laatua, jonka vuoksi alle pari tuntia vierähtää kuin siivillä. Harvassa elokuvassa vietetään yhtäjaksoisesti lähes puoli tuntia tien päällä, Immortan Joen joukkojen tavoitellessa “varastettua” omaisuutta. Elokuvassa ikääntyneen Mel Gibsonin Fury Roadissa korvannut Tom Hardy tekee vahvan roolityön menneisyyden haamujen riivaamana, kovapintaisena  Maxinä, eikä naispääosan esittäjässäkään ole moitittavaa. Ensimmäisessä osassa moottoripyöräjengin johtaja ToeCutteria esittänyt Keays-Byrne tekee Immortan Joesta yhden elokuvasarjan ikimuistoisimmista arkkivihollisista. Leffa on oivallinen päivitys 2010-luvulle, joka nousee kevyesti klassikon Asfalttisoturi (The Road Warrior, 1981) tasolle.

Lue myös

0 kommenttia

Vastaa