olli | Monikulttuurinen Turku | YHDESSÄ-yhdistys / TOGETHER-association ry

Ollin olohuoneessa 2: Iloa arkeen elävistä elokuvista

YhdessaYhdistysRy — Tue, 11 Aug 2020 10:43:44 +0000

Artikkelisarjani “Ollin olohuoneessa” ensimmäisessä osassa kirjoitin katselupäiväkirjaa, jonka tavoitteena oli jakaa katselukokemuksiani ja antaa vinkkejä koronaeristyksen tylsyyteen. Elokuvien katsominen on musiikin harrastamisen ohella tärkein varaventtiilini, jonka avulla jaksan harmaan arjen läpi. Tässä katselupäiväkirjassa jaan jälleen kokemuksia, ja annan vinkkejä arkihuolien nollaamiseen.

Keskiviikko 5.elokuuta: Sähköputkimies (The Cable Guy, ohj. Ben Stiller, 1996).

Keskellä viikkoa verestin lapsuusmuistojani mustan komedian Sähköputkimies parissa. Elokuva kertoo tavallisesta kaverista Steven Kovacsista (Mathew Broderick), joka hankkii ilmaiset kaapelikanavat, suojauttamalla asentajan taskuun 50 taalaa ylimääräistä. Jim Carreyn esittämä, tv-sarjoihin ja elokuviin obsessoitunut kaapeliasentaja haluaa rahan sijasta ystävyyttä, mitä hänellä ei koskaan ole ollut. Asentajasta tulee vähitellen todellinen maanvaiva, joka alkaa vainoamaan Kovacsia. Huumoria revitäänkin Carreyn kaistapäisistä edesottamuksista, kuten “ystävysten” hulvattomasta kaksintaistelusta keskiaikateemaisessa ravintolassa. Koripallo-ottelu ”vankilasäännöillä” on myös yksi elokuvan hauskimmista kohtauksia. Elokuvan musta huumori ja vakavat teemat menivät aikalaisilta ohi, ja elokuva olikin tuhota Carreyn nousujohteisen uran. Katsoja ei tiedä katsooko hän komediaa vai draamaa, mutta leffa on mukiin menevää viihdettä, minkä musta huumori ei välttämättä pure kaikkiin.

Torstai 6.elokuuta: Rio Hondon kuolemanloukku (The Hellbenders, ohj. Sergio Corbucci, 1967)

Elokuvan Rio Hondon kuolemanloukku traileri

Viikkona ei ole täydellinen ilman lännenelokuvaa, mikä oli tällä kertaa italialainen Rio Hondon Kuolemanloukku. Elokuvassa Amerikan Etelävaltioiden Eversti Jonasin (Joseph Cotten) johtamasta ”Hellbenders” -jengistä, jonka tavoitteena on Konfederaation loiston palauttaminen, sisällissodan karvaan tappion jälkeen. Eversti ja hänen poikansa ryöstävät Yhdysvaltojen armeijan saattueen rahalähetyksen, ja kuljettavat saalistaan läpi autiomaan ”sankarivainajan” ruumisarkussa takaisin etelään. Kaikki ei luonnollisesti suju suunnitelmien mukaan. Muutamasta räväkästä toimintakohtauksesta huolimatta elokuva keskittyykin joukkion pakomatkaan ja alituisesta kiinnijäämisen pelosta kumpuavaan jännitykseen. Corbucci onnistuu luomaan elokuvaan piinaavan tunnelman, mutta jännitys ei ole hänen leipälajejaan. Alun armottoman ammuskelukohtauksen jälkeen suurin osa elokuvaa on melko verkkaista taivaltamista, jonka pelastaa yllättävä loppuhuipennus. Lisäksi elokuvan parasta antia on Joseph Cottenin ja brasilaissyntyisen Bengellin vahvojen roolisuoritusten ohella Ennio Morriconen sotilaallinen musiikki, mikä ei koskaan petä. Tämä omaperäinen ja väkivaltainen länkkäri ei ole ehkä Djangon ja Suuren hiljaisuuden ohjaajan parhaimmistoa, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Perjantai 7.elokuuta: Mad Max: Fury Road (ohj. George Miller, 2015)

Mad Rockatansky (Tom Hardy) elokuvassa Mad Max: Fury Road

Aloitin viikonloppuni raivokkaalla toimintäpläjäyksellä Mad Max: Fury Road. Dystopiseen aavikoituneeseen maailmaan sijoittuva elokuva on neljäs Max Mad -elokuvasarjan osa, jonka ohjauksesta vastaa kolmen edellisen osan ohjaaja Miller. Elokuva seuraa entistä poliisia Max Rockatanskya (Tom Hardy), joka pakenee vesivaroja kontrolloivan, autojen virittämiseen perustuvan kultin johtaja Immortan Joen (Hugh Keays-Byrne) linnakkeesta, mukanaan joukko sikiämiseen tarkoitettuja nuoria naisia. Hän törmää sattumalta Immortan Joen joukkojen kapteeni Furiosaan (Charlize Theron), joka salakuljettaa säiliöautossa sikiämiseen tarkoitettuja nuoria naisia “Vihreään paikkaan”, missä legendan mukaan löytyy vielä kasvustoa. Yhteisen tavoitteen vuoksi Maxin ja Furiosan on liittouduttava, mikä ei aluksi suju toivotulla tavalla.

Tämän nopeatempoisen adrenaliinitripin ohjaus on taattua Miller-laatua, jonka vuoksi alle pari tuntia vierähtää kuin siivillä. Harvassa elokuvassa vietetään yhtäjaksoisesti lähes puoli tuntia tien päällä, Immortan Joen joukkojen tavoitellessa “varastettua” omaisuutta. Elokuvassa ikääntyneen Mel Gibsonin Fury Roadissa korvannut Tom Hardy tekee vahvan roolityön menneisyyden haamujen riivaamana, kovapintaisena Maxinä, eikä naispääosan esittäjässäkään ole moitittavaa. Ensimmäisessä osassa moottoripyöräjengin johtaja ToeCutteria esittänyt Keays-Byrne tekee Immortan Joesta yhden elokuvasarjan ikimuistoisimmista arkkivihollisista. Leffa on oivallinen päivitys 2010-luvulle, joka nousee kevyesti klassikon Asfalttisoturi (The Road Warrior, 1981) tasolle.

Olipa kerran Italiassa: Ennio Morriconen henkilökohtainen merkitys ja elokuvamusiikillinen perintö

YhdessaYhdistysRy — Mon, 03 Aug 2020 19:11:43 +0000

Italialainen Ennio Morricone oli yksi kaikkien aikojen tuotteliaimpia ja kuuluisimpia elokuvasäveltäjiä. Hänen musiikkinsa tunnetaan myös elokuvien ulkopuolella, jonka vuoksi hänen konsertit olivat suuria menestyksiä. Minulla oli suuri ilo nähdä säveltäjä konsertissa Helsingissä Hartwall-areenalla vuonna 2016. Harvassa konsertissa olen liikuttunut samalla tavalla kuin kuullessani vahvat melodiat, joiden parissa olen kasvanut. Kun Morricone siirtyi yläkerran estradille 6.heinäkuuta 2020, hän jätti jälkeensä merkittävän elokuvamusiikillisen perinnön sekä aukon, mitä yksikään kuolevainen ei voi helposti täyttää. Tässä kirjoituksessa pohdin Morriconen merkitystä itselleni ja hänen perintöään elokuvamusiikin saralla.

Roomassa 10.11.1928 syntynyt Morricone opiskeli 1940-luvulla trumpettinsoittoa Accademia Nazionale di Santa Ceciliassa, keskittyen enenevissä määrin myös säveltämiseen. Maestro nousi suuren yleisön suosioon elokuvaohjaaja Sergio Leonen westernin Kourallinen dollareita (1964) ansiosta, joka aloitti italowesternien kultakauden. Morricone loi uudenlaisen tyylin, käyttämällä suurten orkesterien sijaan pienempiä kokoonpanoja, sähkökitaraa, huuliharppua, vihellystä ja ruoskaniskujen kaltaisia konkreettisia ääniä. Elokuvaa Kourallinen dollareita seurasi kaksi jatko-osaa: Vain muutaman dollarin tähden (1965) ja Hyvät, pahat ja rumat (1966), jotka muodostavat yhdessä ns. Dollari-trilogian.

Itse törmäsin Ennio Morriconeen ensi kerran elokuvassa Hyvät, pahat ja rumat 10-vuotiaana. Erityisesti elokuvan vahva musiikki teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, vaikka en vielä silloin harrastanut musiikkia. Hienojen teemojen säestämät runolliset kohtaukset, kuten Sad Hillin hautausmaalla soiva Ecstacy of Gold tai eeppisessa paukkurautafinaalissa kuultava, hitaasti intensiteettiä nostattava The Trio tulisine trumpetteineen tuovat edelleen kylmät väreet selkäpiihini. Ei pidä tietenkään unohtaa elokuvan onnistuneesti valittuja näyttelijöitä, tiivista toimintaa ja veijarimaista huumoria, joiden vuoksi elokuva lukeutuu westernien kermaan. Lisäksi elokuva oli ns. porttihuume sekä Leonen tuotantoon että italowestern-genreen yleisesti. Leonen kautta tutustuin muun muassa muihin Morriconen töihin, kuten Sergio Corbuccin ohjaamiin leffoihin Palkkatappaja, Suuri Hiljaisuus (molemmat 1968), ) ja Ringo – tappaja (ohj. Duccio Tessari, 1967).

Oikealta vasemmalle: Tuco (Eli Wallach) eli ”ruma” ja ”hyvä” Blondie (Clint Eastwood) elokuvassa Hyvät. pahat ja rumat

Minulle Morricone on tullut tutuimmaksi western-säveltäjänä, jonka kolmisenkymmentä lännenelokuvateemaa ovat genrensä aatelia. Western-assosiaatio on kiinnostava siitä, koska säveltäjän western-musiikki kattaa vain noin kymmenyksen hänen laajasta tuotannosta. Minua kiehtoo säveltäjän tapa vangita kohtauksen perimmäinen tunne, genrestä huolimatta. Esimerkiksi elokuvan Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West, ohj. Sergio Leone, 1968) musiikki ilmentää elävästi kolmea päähenkilöä, aina vääristyneillä huuliharppuvenytyksillä ja sähkökitaran pörinällä ryyditetystä teemasta Man with the Harmonica lyyriseen ja melodiseen Jill’s Americaan. Taas Morriconen teema sutikomppeineen ja jousiorkesterihyökkäyksineen rikoselokuvasta Lahjomattomat (The Untouchables, ohj. Brian De Palma, 1987) ilmentää leffalle luonteenomaista toiminnallisuutta ja jännitystä.

https://www.youtube.com/watch?v=ubVc2MQwMkg

Tuco etsii kullan kätköpaikkaa Sad Hillin haustausmaalla elokuvassa Hyvät, pahat ja rumat

Ennio Morricone on inspiroinut useita myöhempiä säveltäjiä sekä muovannut käsityksiä muun muassa siitä, miltä western-musiikin tulee kuullostaa. Esimerkiksi varhaisia ”amerikkalaisia spaghetti westernejä” oli Clint Eastwoodin tähdittämä Hirttäkää heidät (Hang em High, ohj. Ted Post, 1968), mikä lainasi italialaisserkuiltaan niin synkässä, väkivaltaisessa sävyssään kuin myös Dominic Frontieren musiikissa. Myös kauhuelokuvista tunnetun Sam Raimin western Nopeat ja kuolleet (The Quick and the Dead, 1995), Alan Silvestrin kirjoittama trumpetin, espanjalaiskitaran ja vihellyksen sävyttämä alkuperäismusiikki on rakkauskirje spaghetti westerneille. Lisäksi ohjaaja Quentin Tarantino on käyttänyt Morriconen musiikkia muun muassa elokuvissaan Kill Bill Vol. 1-2, Kunniattomat paskiaiset (Inglourious Bastards, 2009) ja Django Unchained (2012). Maestro sävelsi alkuperäismusiikin ohjaajan elokuvaan The Hateful Eight (2015), josta säveltäjä kahmaisi uransa toisen Oscar-patsaan. Morriconen musiikki ja perintö elävät ikuisesti elokuvissa ja voimakkaissa sävellyksissä.

https://www.youtube.com/watch?v=KSDQYDnY9HI

Elokuvan Lahjomattomat teemalaulu

Päivitetty 07.08.2020 (Deborah’s Theme korjattu Jill’s Americaksi)

Ollin olohuoneessa: Viikonlopun leffapäiväkirja

YhdessaYhdistysRy — Tue, 30 Jun 2020 11:21:09 +0000

Vaikka olen kiinnostunut elokuvista ennen kaikkea ammatillisesti taiteentutkijana, katselen myös elokuvia rentoutuakseni. Harrastan erityisesti vanhempia filmejä aina mykkäkaudelta 2000-luvun alkuun, koska koen niissä olevan erityistä tenhoa, mitä ei usein löydy nykyajan valtavirran filmista. Jakaakseni katselukokemukseni ja antaakseni katseluvinkkejä, olen kirjoittanut kesäkuisena viikonloppuna katselupäiväkirjaa.

Perjantai 26.06.2020: Pianisti (The Pianist, ohj. Roman Polanski, 2003)

Spzilmanin soittaa Chopinin teosta Ballade Nro. 1 G-mollissa elokuvassa Pianisti

Viikonvaihde alkoi puolalaissyntyisen Polanskin ohjaaman Toisen maailmansodan Varsovaan sijoittuvan elokuvan Pianisti kanssa. Tämä tositapahtumiin perustuva eepos kertoo juutalaisesta pianisti Wladyslav Spzilmanista (Adrian Brody), joka paettuaan Varsovan gettosta, piileksii miehittäjiä kaupungin raunioissa. Elokuva perustuu Spzilmanin omaelämänkerralliseen kirjaan Pianisti (1946). Tämä realistinen draama käsittelee holokaustin kauhuja tuoreesti siviilin näkökulmasta. Sadististen natsien lisäksi elokuvasta löytyy humaaneja valloittajia, kuten Wehrmachtin kapteeni Wilm Hosenweld (Thomas Kretschmann), joka tuo Spzielmanille ruokaa, hänen piilotellessaan talon ullakolla. Yksi elokuvan ikimuistoisimmista kohtauksista on pianistin ja upseerin ensikohtaaminen, jossa nukkavieru muusikko soittaa Chopinia kapteenin iloksi. Tämä vakavaan aiheeseen paneutuva, paikoin raskassoutuinenkin elokuva on kaikessa raadollisuudessaan palkitseva katselukokemus.

Lauantai 27.06.2020: Liian iso keikka (ohj. Ere Kokkonen, 1986)

Lauantaina maistui kevyempi kotimainen elokuva: rikoskomedia Liian iso keikka. Elokuva kertoo huijari Nikolai Savtsenkon (Ville-Veikko Salminen) johtamasta yrityksestä ”Rikoksen puolestanne Oy”, joka tekee rikokset maksavien asiakkaidensa puolesta. Merkillistä rikosvyyhtiä alkaa selvittämään popliinitakkiin sonnustautunut tarkastaja Koistinen (Pentti Siimes) apunaan uunituore etsivä Eevariitta Raitakari (Ritva Valkama), joka ammentaa oppinsa television poliisisarjoista. Rikollisjengin tavoitteena on ryöstää rahankuljetusauto, mikä osoittautuu pikkurikoksiin tottuneille rosvoille liian isoksi keikaksi. Spede-tuotannon kadonnut helmi Liian iso keikka sisältää mukaansatempaavan juonen, toimintaa, jännitystä ja enemmän huumoria kuin laki sallii. Tähtikaarti loistaa kautta linjan, mutta Vesa-Matti Loiri varastaa show:n yksinkertaisena mammanpoika Hikkana, joka on päässyt mukaan jengiin. Tämä peri 80-lukulainen komedia tarjoaa hämmentävästä lopustaan huolimatta viihdyttävän, nauruhermoja kutkuttavan katseluelämyksen.

Jengiläiset (oikealta vasemmalle): Pete (Aake Kalliala), Hikka (Vesku Loiri) ja Nick (Ville-Veikko Salminen) komediassa Liian iso keikka

Sunnuntai 28.08.2020: Etsijät (The Searchers, ohj. John Ford 1956)

Laukaustenvaihtokohtaus elokuvassa Etsijät

Pyhitin lepopäiväni western-klassikolla Etsijät. Elokuva kertoo entisestä Etelävaltioiden sotilaasta Ethan Edwardsista (John Wayne), joka palaa veljensä luo Teksasiin vuonna 1868. Kun sotajalalla olevat komanssit ottavat Edwardsin veljentytöt vangeiksi, vanha sotaratsu aloittaa vuosia kestävän ihmisjahdin, apunaan lopulta vain uskollinen kuudestilaukea ja ottopoikansa Martin Pawley (Jeffrey Hunter). Vaikka elokuva esittää alkuperäisasukkaita ja meksikolaisia ajan westerneille tyypillisesti varsin stereotyyppisesti, elokuva kannattaa katsoa oman aikansa tuotteena, jolloin sen kulttuurisen arvon ja kauneuden huomaa. Erityisesti John Wayne loistaa roolissaan kovana miehenä, joka tuntee komanssien tavat. Etsijät on suositeltavaa katsoa niin yleissivityksen, näyttelijäsuoritusten kuin myös Utahin Monument Valley:n kauniiden maisemien vuoksi.

Yhdessä-yhdistys esittää: Nahkaruoskat soi

YhdessaYhdistysRy — Thu, 26 Mar 2020 11:21:47 +0000

Yhdessä-yhdistyksen radio-ohjelman “Yhdessä-yhdistys esittää” maalis-huhtikuussa valtaa lännenelokuva-teemainen sarja Nahkaruoskat soi. Kolmeosaisessa ohjelmassa käsitellään kansainvälisesti suosittua western-genreä niin historiallisesta, elokuvamusiikillisesta kuin myös harrastuksellisesta näkökulmasta. Tarjolla on aimos annos asiapitoista ohjelmaa, haastatteluja, keskusteluja, tunnetuimpia western-teemalauluja, aina Hollywood-legenda Dimitri Tiomkinista ja italowestern-musiikin isä Ennio Morriconesta yhdysvaltalaiseen laulaja-lauluntekijä Bob Dylaniin.

Lännenelokuva on yksi suosituimpia genrejä kautta aikojen, joka on kiehtonut yleisöä aina elokuvan alkutaipaleelta nykypäivään. Lännenelokuvat ovat osa vuosisadan mittaista jatkumoa. Lännenelokuvien esiasteena pidetään varhaisia lännenromaaneja, kuten Viimeinen mohikaani ja Virginialainen, joiden päähenkilöt ovat seikkailleet sittemmin myös valkokankaalla ja televisiossa. 1870-luvulta viime vuosikymmenen alkuun tosielämän lännensankari William Frederick Codyn eli Buffalo Billin (1849-1917) luotsaama, huimia hevos -ja pyssytemppuja ja väritettyjä tulkintoja Lännen historiasta sisältämä huippusuosittu Villin Lännen sirkus viihdytti yleisöä molemmin puolin Atlanttia. 1900-luvun alkuvuosina vallinnut Villin Lännen aikakauden romantisointi johti ensimmäisen westernin Suuri junaryöstö (The Great Train Robbery, ohj. Edwin S. Porter, 1903) syntyyn. 1930-luvun äänielokuvat toivat valkokankaille Gene Autreyn laulavat cowboyt, jotka neitojen pelastamisen lomassa puhkesivat lauluun. Samalla vuosikymmenellä western tuli kypsään ikään, John Fordin elokuvan Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939) myötä, ampuen lähtölaukauksen westernien kulta-ajalle.

Ohjelmassa Nahkaruoskat soi perehdytään muun muassa western-genren merkitykseen populaarikulttuurissa: Miten western syntyi? Miksi westernejä katsotaan? Miten italowestern on vaikuttanut sekä amerikkalaiseen lännenelokuvaan että mediakulttuuriin yleisesti? Ensimmäinen osa johdattelee aiheeseen, perehtymällä länkkäreiden historiaan. Toisessa osassa toimittajamme Kristiina Vartiainen ja Olli Lehtonen keskustelevat westernien harrastuksesta ja tutkimuksesta. Sarjan kolmannessa osassa western-harrastajat keskustelevat harrastuksesta ja westernien merkityksestä omakohtaisten kokemusten kautta. Nahkaruoskat soivat Radio Robin Hoodilla (91,51HZ) maalis-huhtikuussa maanantaisin kello 11.00 ja 15.00 ja uusintana sunnuntaisin klo 18.00. Lisäksi jokainen ohjelma kuullaan uusintana kahden viikon ajan. Samaan western-aikaan – samalla western-kanavalla.

Olli