Keskiviikko 5.elokuuta: Sähköputkimies (The Cable Guy, ohj. Ben Stiller, 1996).

Keskellä viikkoa verestin lapsuusmuistojani mustan komedian Sähköputkimies parissa. Elokuva kertoo tavallisesta kaverista Steven Kovacsista (Mathew Broderick), joka hankkii ilmaiset kaapelikanavat, suojauttamalla  asentajan taskuun 50 taalaa ylimääräistä. Jim Carreyn esittämä, tv-sarjoihin ja elokuviin obsessoitunut kaapeliasentaja haluaa rahan sijasta ystävyyttä, mitä hänellä ei koskaan ole ollut. Asentajasta tulee vähitellen todellinen maanvaiva, joka alkaa vainoamaan Kovacsia. Huumoria revitäänkin Carreyn kaistapäisistä edesottamuksista, kuten “ystävysten” hulvattomasta kaksintaistelusta keskiaikateemaisessa ravintolassa. Koripallo-ottelu ”vankilasäännöillä” on myös yksi elokuvan hauskimmista kohtauksia. Elokuvan musta huumori ja vakavat teemat menivät aikalaisilta ohi, ja elokuva olikin tuhota Carreyn nousujohteisen uran. Katsoja ei tiedä katsooko hän komediaa vai draamaa, mutta leffa on mukiin menevää viihdettä, minkä musta huumori ei välttämättä pure kaikkiin. 

Torstai 6.elokuuta: Rio Hondon kuolemanloukku (The Hellbenders, ohj. Sergio Corbucci, 1967)

Viikkona ei ole täydellinen ilman lännenelokuvaa, mikä oli tällä kertaa italialainen Rio Hondon Kuolemanloukku. Elokuvassa Amerikan Etelävaltioiden Eversti Jonasin (Joseph Cotten) johtamasta ”Hellbenders” -jengistä, jonka tavoitteena on Konfederaation loiston palauttaminen, sisällissodan karvaan tappion jälkeen. Eversti ja hänen poikansa ryöstävät Yhdysvaltojen armeijan saattueen rahalähetyksen, ja kuljettavat saalistaan läpi autiomaan ”sankarivainajan” ruumisarkussa takaisin etelään. Kaikki ei luonnollisesti suju suunnitelmien mukaan. Muutamasta räväkästä toimintakohtauksesta huolimatta elokuva keskittyykin joukkion pakomatkaan ja alituisesta kiinnijäämisen pelosta kumpuavaan jännitykseen. Corbucci onnistuu luomaan elokuvaan piinaavan tunnelman, mutta jännitys ei ole hänen leipälajejaan. Alun armottoman ammuskelukohtauksen jälkeen suurin osa elokuvaa on melko verkkaista taivaltamista, jonka pelastaa yllättävä loppuhuipennus. Lisäksi elokuvan parasta antia on Joseph Cottenin ja brasilaissyntyisen Bengellin vahvojen roolisuoritusten ohella Ennio Morriconen sotilaallinen musiikki, mikä ei koskaan petä. Tämä omaperäinen ja väkivaltainen länkkäri ei ole ehkä Djangon ja Suuren hiljaisuuden ohjaajan parhaimmistoa, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen. 

Perjantai 7.elokuuta: Mad Max: Fury Road (ohj. George Miller, 2015)

Aloitin viikonloppuni raivokkaalla toimintäpläjäyksellä Mad Max: Fury Road. Dystopiseen aavikoituneeseen maailmaan sijoittuva elokuva on neljäs Max Mad -elokuvasarjan osa, jonka ohjauksesta vastaa kolmen edellisen osan ohjaaja Miller. Elokuva seuraa entistä poliisia Max Rockatanskya (Tom Hardy), joka pakenee vesivaroja kontrolloivan, autojen virittämiseen perustuvan kultin johtaja Immortan Joen (Hugh Keays-Byrne) linnakkeesta, mukanaan joukko sikiämiseen tarkoitettuja nuoria naisia. Hän törmää sattumalta Immortan Joen joukkojen kapteeni Furiosaan (Charlize Theron), joka salakuljettaa säiliöautossa sikiämiseen tarkoitettuja nuoria naisia “Vihreään paikkaan”, missä legendan mukaan löytyy vielä kasvustoa. Yhteisen tavoitteen vuoksi Maxin ja Furiosan on liittouduttava, mikä ei aluksi suju toivotulla tavalla.   

Tämän nopeatempoisen adrenaliinitripin ohjaus on taattua Miller-laatua, jonka vuoksi alle pari tuntia vierähtää kuin siivillä. Harvassa elokuvassa vietetään yhtäjaksoisesti lähes puoli tuntia tien päällä, Immortan Joen joukkojen tavoitellessa “varastettua” omaisuutta. Elokuvassa ikääntyneen Mel Gibsonin Fury Roadissa korvannut Tom Hardy tekee vahvan roolityön menneisyyden haamujen riivaamana, kovapintaisena  Maxinä, eikä naispääosan esittäjässäkään ole moitittavaa. Ensimmäisessä osassa moottoripyöräjengin johtaja ToeCutteria esittänyt Keays-Byrne tekee Immortan Joesta yhden elokuvasarjan ikimuistoisimmista arkkivihollisista. Leffa on oivallinen päivitys 2010-luvulle, joka nousee kevyesti klassikon Asfalttisoturi (The Road Warrior, 1981) tasolle.

Perjantai 26.06.2020: Pianisti (The Pianist, ohj. Roman Polanski, 2003)

Viikonvaihde alkoi puolalaissyntyisen Polanskin ohjaaman Toisen maailmansodan Varsovaan sijoittuvan elokuvan Pianisti kanssa. Tämä tositapahtumiin perustuva eepos kertoo juutalaisesta pianisti Wladyslav Spzilmanista (Adrian Brody), joka paettuaan Varsovan gettosta, piileksii miehittäjiä kaupungin raunioissa. Elokuva perustuu Spzilmanin omaelämänkerralliseen kirjaan Pianisti (1946). Tämä realistinen draama käsittelee holokaustin kauhuja tuoreesti siviilin näkökulmasta. Sadististen natsien lisäksi elokuvasta löytyy humaaneja valloittajia, kuten Wehrmachtin kapteeni Wilm Hosenweld (Thomas Kretschmann), joka tuo Spzielmanille ruokaa, hänen piilotellessaan talon ullakolla. Yksi elokuvan ikimuistoisimmista kohtauksista on pianistin ja upseerin ensikohtaaminen, jossa nukkavieru muusikko soittaa Chopinia kapteenin iloksi. Tämä vakavaan aiheeseen paneutuva, paikoin raskassoutuinenkin elokuva on kaikessa raadollisuudessaan palkitseva katselukokemus.  

Lauantai 27.06.2020: Liian iso keikka (ohj. Ere Kokkonen, 1986)

Lauantaina maistui kevyempi kotimainen elokuva: rikoskomedia Liian iso keikka. Elokuva kertoo huijari Nikolai Savtsenkon (Ville-Veikko Salminen) johtamasta yrityksestä ”Rikoksen puolestanne Oy”, joka tekee rikokset maksavien asiakkaidensa puolesta. Merkillistä rikosvyyhtiä alkaa selvittämään popliinitakkiin sonnustautunut tarkastaja Koistinen (Pentti Siimes) apunaan uunituore etsivä Eevariitta Raitakari (Ritva Valkama), joka ammentaa oppinsa television poliisisarjoista. Rikollisjengin tavoitteena on ryöstää rahankuljetusauto, mikä osoittautuu pikkurikoksiin tottuneille rosvoille liian isoksi keikaksi. Spede-tuotannon kadonnut helmi Liian iso keikka sisältää mukaansatempaavan juonen, toimintaa, jännitystä ja enemmän huumoria kuin laki sallii. Tähtikaarti loistaa kautta linjan, mutta Vesa-Matti Loiri varastaa show:n yksinkertaisena mammanpoika Hikkana, joka on päässyt mukaan jengiin. Tämä peri 80-lukulainen komedia tarjoaa hämmentävästä lopustaan huolimatta viihdyttävän, nauruhermoja kutkuttavan katseluelämyksen.  

Sunnuntai 28.08.2020: Etsijät (The Searchers, ohj. John Ford 1956)

Pyhitin lepopäiväni western-klassikolla Etsijät. Elokuva kertoo entisestä Etelävaltioiden sotilaasta Ethan Edwardsista (John Wayne), joka palaa veljensä luo Teksasiin vuonna 1868. Kun sotajalalla olevat komanssit ottavat Edwardsin veljentytöt vangeiksi, vanha sotaratsu aloittaa vuosia kestävän ihmisjahdin, apunaan lopulta vain uskollinen kuudestilaukea ja ottopoikansa Martin Pawley (Jeffrey Hunter).  Vaikka elokuva esittää alkuperäisasukkaita ja meksikolaisia ajan westerneille tyypillisesti varsin stereotyyppisesti, elokuva kannattaa katsoa oman aikansa tuotteena, jolloin sen kulttuurisen arvon ja kauneuden huomaa. Erityisesti John Wayne loistaa roolissaan kovana miehenä, joka tuntee komanssien tavat. Etsijät on suositeltavaa katsoa niin yleissivityksen, näyttelijäsuoritusten kuin myös Utahin Monument Valley:n kauniiden maisemien vuoksi.  

Viime vuosikymmenen valtavirran elokuvateollisuutta hallitsi suurelta osin erilaiset uudelleenfilmatisoinnit ja elokuvasarjat. 2020-luvulla teknologiaa hyödynnetään, mutta samalla katsotaan taaksepäin. Ohjaaja Quentin Tarantino toi 1960-luvun Hollywoodin todentuntuisesti takaisin elokuvassa Once Upon A Time In Hollywood (2019). Lisäksi kauhuelokuva The Lighthouse (ohj. Roger Eggers, 2019) kuvattiin raflaavasti 35 millimetrin mustavalkofilmille, mikä korostaa filmin painostavaa tunnelmaa. Keskeisin kysymys onkin usein olivatko elokuvat ennen parempia? Tässä kirjoituksessa pyrin pohtimaan kysymystä molemmilta kannoilta.

Ajan patina vs. nykyaikaisuus

Elokuvat tavallisesti peilaavat omaa aikaansa, ja aikakausilla on oma uniikki tyylinsä.1950-1960-luvulla legendaariset Hollywood-näyttelijät, kuten John Wayne, Burt Lancaster tai Maureen O’Hara tekivät historiaa voimakkailla roolisuorituksillaan. Kuitenkin aika kultaa muistot, ja parhaat kulttuurituotteet muistetaan. Lisäksi vanhempien toiminnallisempien elokuvien verrattain hidas kerronta saattaa tuntua nopeisiin leikkauksiin ja jatkuvaan toimintaan tottuneelta nykykatsojasta usein tylsältä. Jotkut kuitenkin pitävät vanhempien elokuvien verkkaisemmasta selkeämmästä kuvaamisesta. 

Oikeat ihmiset vs. CGI

Ennen 1990-lukua elokuvien tehosteet tehtiin muun muassa erikoisefektien (engl. practical effects) avulla, joissa tehosteet tehtiin oikeilla aineilla ja välineillä. Tietokoneanimaation eli CGI-grafiikan (engl. computer-generated imagery) ansiosta esimerkiksi lohikäärme tai avaruusolio on robottinukkejen sijaan helppo animoida. 2020-luvulla CGI on kehittynyt entistä uskottavammaksi ja huokeammaksi kuin esimerkiksi 25 vuotta sitten. Nykyelokuvia onkin parjattu liiallisesta CGI:n käytöstä, koska joissain valtavirran elokuvissa lähestulkoon kaikki ympäristöt tehdään tietokoneilla, ihmisen näytellessä vihreän taustakankaan (engl. green screen) edessä. Tekniikan kehittyessä, CGI vanhenee huonosti, ja vanhentunutta animaatiota naureskellaankin jälkikäteen, kuten myös erikoisefektejä.

Jotkut pitävät vanhemmista elokuvista, koska niissä tehtiin kohtaukset elävien olentojen kanssa. Ohjaaja Michael Cimino käytti miljoonia dollareita puvustukseen ja lavastukseen elokuvassa Portti ikuisuuteen (Heaven’s Gate, 1980), autenttisen 1800-luvun ajankuvan luomiseen. Taas western-elokuvassa Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves, ohj. Kevin Costner, 1990) käytettiin yli 200 biisonia näyttävässä jahtikohtauksessa. 

3. Vanhentuneet esitystavat vs. poliittinen korrektius

Elokuvan keskeinen merkityksenantoprosessi on stereotyypittely, jossa tiettyä asiaa, ryhmää tai henkilö kuvataan kärjistetyillä ja laajasti tunnistettavilla piirteillä. Elokuvat toimivat erilaisten stereotypioiden kautta, koska niistä katsoja tunnistaa teoksen sijoittuvan eksoottiseen ei-länsimaiseen miljööseen. Esitystavat muuttuvat jatkuvasti, joten tiettynä aikana viaton representaatio voi myöhemmin tuntua sopimattomalta. Vanhemmat kulttuurintuotteet kannattaakin nähdä aina oman aikansa kontekstissa, kunakin aikana vallineen arvomaailman viitekehyksessä. 

Western-klassikossa Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, ohj. John Ford, 1939) postivaunuilla erämaan halki matkaavaa seuruetta vainoavat alkuperäisasukkaat kuvataan sulkapäähineisiin sonnustautuneina, verenhimoisina “villeinä”, joiden ainoa tavoite on kartuttaa päänahkakokoelmaa. Vaikka nykyään elokuvat pyrkivät uudenlaisiin esitystapoihin niin sukupuolista kuin myös etnisistä vähemmistöistä, stereotypiat pitävät edelleen pintansa. 

4. Alkuperäiset ideat vs. franciset

2010-luvulla valtavirran elokuvia leimasi erilaiset klassikoiden uudelleenlämmittelyt, joilla pyrittiin tuomaan ne nykypäivään. Esimerkiksi suosittu tieteiselokuvasarja Apinoiden planeetta sai vuosikymmenen lopulla uuden trilogiansa. Ajan Hollywoodia on kritisoitu uusien ideoiden puutteesta, koska ilmeisesti on kannattavampaa pitäytyä tutuissa teemoissa kuin lanseerata uusia hahmoja. 

Ennen elokuvantekijät olivat usein rohkeampia kokeilemaan uusia asioita, vaikka elokuvasarjojakin on tehty paljon. Tällaisia ovat muun muassa Tarzanit, James Bondit ja Zorrot. Klassikoelokuvat pilataan usein haileilla jatko-osilla. Esimerkiksi vuoden 1997 dystopiseen “lähitulevaisuuteen” sijoittuva Pako New Yorkista (Escape from New York), ohj. John Carpenter, 1981) herätti positiivista huomiota tiukalla toiminnallaan ja synkeällä sävyllään. Kulttielokuvai sai jatkoa leffan Pako L.A.:stä (Escape from L.A., ohj. John Carpenter, 1996) muodossa. Elokuvan CGI näyttää nykyään huvittavalta. Olipa kysymys sitten uudista tai vanhoista elokuvista, on taidetta lopettaa ajoissa.