”Mahtavaa, kun sinulla on niin paljon kansainvälistä kokemusta”, moni on todennut minulle. ”Eikö olekin! Ja suurin osa siitä on peräisin Varissuolta, eikä Lontoosta”, olen joskus vastannut.
Älä ymmärrä väärin. Kyllä Lontookin minulle paljon opetti. Olihan se rakas kotikaupunkini yli seitsemän vuoden ajan. Siitä huolimatta koen, että elämäni asuinpaikoista nimenomaan Varissuo on opettanut minulle kansainvälistä ja monikulttuurista elämäntyyliä ja -ymmärrystä.
Se, mitä Lontoon vuosina opin, oli kyllä tärkeää sekin. Opin perinpohjaisesti, miltä tuntuu olla ulkomaalainen ja muualta tullut. Se ihminen, joka puhuu paikallista kieltä vähän hassulla aksentilla ja omia lapsiaan huonommin.
Uuden maan tavoistakin tuli opittua vuosien varrella yhtä sun toista. Opin ajamaan autoa tien vasemmalla puolella. Tietämään, mihin numeroon soittaa, kun hammassärky iskee tai supistukset alkavat. Löytämään marketista tuotteet marjarahkaan ja lohisoppaan.
Opin selviämään arjesta vieraalla kielellä, vaikka tunsinkin itseni englanniksi vähän tylsemmäksi ja yksinkertaisemmaksi kuin omaa äidinkieleltäni käyttäessäni olen. Senkin opin, että maailmassa on paljon sanoja ja asioita. Juuri kun selvisin auton huollosta, tapahtuikin jotain yllättävää, kuten umpilisäkkeen tulehtuminen ja taas piti ottaa uusi terminologia haltuun.
Kansainvälisyyttäkin toki opin, mutta ennen kaikkea tämä tapahtui lasten koulun kautta. Siellä juhlittiin diwalit, kiinalaiset uudet vuodet ja Black History Weekit. Mitä ikinä uutisista luimmekaan tai kuulimmekaan, lapsilla oli tapana kysyä: Ketä me tunnemme sieltä päin maailmaa?
Oma Lontoon kokemukseni sen sijaan on peräisin erityisesti Lontoon suomalaisyhteisön sydämestä eli Lontoon merimieskirkolta.
Kirkolla elettiin sangen suomalaista elämää, olihan se monille britanniansuomalaisille koti kaukana kotoa, home away from home. Osoitteessa 33 Albion Street vietettiin vappu- ja juhannusjuhlia, laulettiin suomalaisia lastenlauluja, virsiä ja tangoja, katsottiin yhdessä lätkää, pelattiin pesistä ja pidettiin huolta lasten suomen kielen oppimisesta. Lontoossa ihmissuhteideni ja työkuvioideni kieli oli useimmiten suomi englantilaisella tvistillä. Ja missään en ole syönyt yhtä paljon karjalanpiirakoita kuin Lontoon merimieskirkolla asuessani.
Tästä syystä minusta todellakin joskus tuntuu, että elämäni on kansainvälisempää nyt, kun asun Varissuolla. Arkeeni kuuluu ihmisiä ympäri maailmaa. Kaikkien synnyinmaata, äidinkieltä tai uskontoa en edes tiedä. Sitä ei tule otettua läheskään aina puheeksi, kun tarjolla on niin paljon kiinnostavimpiakin puheenaiheita. Onko Vakken ostarille tulossa kuntosali, oliko Tokmannilla hyväkuntoisia kukkia myynnissä, milloin koulut aloittavat uuden lukuvuoden, oletko seurannut jääkiekkoa tai Euroviisuja?
Jotain pysyvää ja kansainväliseen elämäntyyliin liittyvää Englannissa asuminen sai kuitenkin omassa elämässänikin aikaan. Se avasi sydäntäni entisestään kaikenlaisen erilaisuuden kohtaamiselle ja arvostamiselle. Erilaisuus ei ole pelkästään jotain, mitä pitää sietää tai suvaita, vaan jotain, jota voi myös juhlia. Tämä asia on totta yhtä lailla Lontoossa kuin Varissuollakin.
Kuten Lontoon pormestari Sadiq Khan totesi hienosti Guardianissa: ”We’re not simply tolerating each other – you tolerate a toothache, I don’t want to be tolerated. We respect, we embrace, and we celebrate, which is fantastic.”
– Anna –
0 kommenttia