Minä tässä ihan yks kaks sairastuin vakavasti.

En kuuna päivänä tiedä mitenkä kaikki tapahtui. Mutta lähdin kotona kaatumaan selälleni, enkä saanunna mistään kiinni. Sinne se päänuppi pamahti eteisen kivilattialle, jotta kuulu, ja selän löin kynnykseen pahemman kerran. Onneksi poika oli kotona, ja kuuli pamahduksen. Tuli keittiöstä kuin tuulispää katsomaan mitä tapahtui. Minä vaan sanoin, jotta nyt tais äidilles tapahtua vähän pahemmin.

Yritettiin pojan kanssa nostaa minua ylös siitä, muttei siitä mitään tullunna. Hän sai minua kuitenkin sen verran vedettyä pois, ettei selkä ollunna enää siinä kynnyksellä. Koitettiin nostaa minua ylös, siinä mitenkään onnistumatta. Sain käännettyä itseni vatsalleni, ja yritin käsivoimin vetää itseäni omaan huoneeseen, ja sänkyyn. Eipäs onnistunut sekään. Käännyin takaisin selälleni. Mitään ei ollu tehtävissä.

Poika sanoi jotta nyt äiti hän soittaa ambulanssin, johon minä, että älä soita, eiköhän me jotenkin pärjätä. Poika soitti kuitenkin, ja aikas äkkiä sieltä lanssin poika ja tyttö tulivatkin. Kaiken maailman mittauksia alkoivat tekemään, ja lopulta se poika mittas multa lämmön. Eihän sitä ollunna kuin 39 astetta. Yleensä minä tunnen jo pienenkin lämmön huimauksena, mutta tätä en tuntenut, eikä muta oikeastaan edes huimannut. Olin ymmälläni.

Joten miten lanssin henkilöt saivat minut jaloilleni, joilla en oikein tahtonut pysyä. Tyttö haki tuolin autosta, ja samalla oli laittanut ala-aulaan sängyn. Siinäpä poika teki töitä, että sai minut siihen tuoliin istumaan. Minä kun yksi vastarannan kiiski olen, ja selitin vaan, että mulla on ihan muuta tekemistä, en nyt ehdi istua. Noin yli vartin töitä tehtyään sai minut lopulta siihen tuoliin. Ja niin sitä lähdettiin ovesta ulos. Minä ihmettelin, jotta mihin sinä minua oikeen viet? Päivystyksessä käydään meinas poika, ja minä taas vastaan, että ei ole aikaa.

No lopulta minut kuitenkin saatiin alas ja siihen odottavaan sänkyyn. Minulla ei sen jälkeen mitään mielikuvaa siitä, mitenkä sairaalaan mentiin. Kaikki oli päässäni yhtä sotkua vaan.

Siellä sitten viipalekuvattiin pää ja selkä. Onneksi selkä ei ollu murtunu, eikä päässäkään ollu mittän, pieni kuhmu vaan.

Mutta kaikkea muuta oli sitten sitäkin enemmän. Oli paha munuaisaltaan tulehdus, paha anemia, ja kaiken kruunasi sydänvika, josta mulla ollu siitäkään tietoo, mitenkä kauan se oli minulla ollu.

Vuosi 2018 oli mulle yhtä surua ja itkua sekä pahaa mieltä. Kahdet rakkaiden hautajaiset sun muuta. Sanoinkin monesti, jotta mitenkä kauan mun sydän kestää, eikä se sitten kestänytkään.

– Kristiina –