Olen kadottanut itseni Pelttarinkadulla. Ja löytänyt uudelleen Valpuri Innamaan kadulla.

Pelttarinkatu tapahtui 1990-luvun puolessavälissä. Silloin annoin päätösvallan omasta elämästäni toisen käsiin. Tein sen melko iloisin mielin, koska sylissäni keikkui kaksi pikkupoikaa ja kolmas oli tulossa. Siinä tilassa on helppoa uskoa, että kaikki järjestyy. Menköön valo ja happikin, ajattelin, ja kuljin sen jälkeen kymmenen vuotta kasvot peitettyinä. Murheet jäivät piiloon mustan hunnun alle, ja jos itkinkin, kukaan ei sitä tiennyt.

Lähtö Varissuolta tapahtui aurinkoisena kevätiltana. Tuore vauva keikkui vaunuissa ja huonekasvit vaunujen tavarakorissa, kun harpoin läpi viljelypalstojen, yli radan Vaalaan, rivitaloasukkaaksi. Päivään sisältyi huolta mutta myös toivoa. Seuraavina vuosina kävin Varissuolla vain äitiysneuvolan tarkastuksissa, hiipien puolisalaa Majanummen oikopolkujen kautta.

Helsingin junat kulkivat omassa aikataulussaan, piirsivät Varissuon ja Vaalan rajan.

Joku toiveista toteutui, useimmat eivät. Palasin Varissuolle vuosia myöhemmin, ensin töihin Yhdessä-yhdistykseen, sitten asumaan Valpuri Innamaan kadulle. Sydämeni oli särkynyt, mutta olin pakottanut sen jatkamaan lyömistä, kursinut arjen kasaan. Pyöräillessä olin oppinut, että jos et ota ylämäkeä haltuun, mäki ottaa sinut. 

Sen verran kova oli oppi, että nykyisin aikani on kallista enkä enää kuuntele turhia puheita.

Tutkijat ovat arvelleet, että Varissuon asukkaiden suhteellinen onnellisuus johtuu kahdesta tekijästä: yhteisöllisyydestä ja vertaisuudesta. Sain ne molemmat: yhteisön työni kautta, vertaisuuden siitä tietoisuudesta, että minun ei tarvitse kadehtia ketään eikä kenenkään minua. Muutkin mokaa.

– Duha –